ELINA AUTIO | TEOKSET/WORKS | TXT | INFO

 

Paletissa oli kuusi sävyä, joita kaikkia tuli käyttää yksitellen. Keltaisesta ja sinisestä ei saanut sekoittaa vihreää, eikä punaisesta ja sinisestä violettia, vaan eri värit saivat kohdata vasta paperilla. Tehtävänä oli maalata vesiväreillä pitkiä ja kapeita kolmion mallisia värikeiloja paperin yläreunasta alareunaan asti. Viivat levenivät alaspäin, ja saivat mennä milloin mitenkin: suoraan alas, viistosti alas, sivuille... Harjoitusta kutsuttiin diskoksi; valkoisesta paperista tuli tila, jossa läpikuultavat värivalot keinuivat holtittomasti, epätahdissa kuvitellun melodian kanssa.

-

Työhuoneen lattialle tiputtamani vaalean ruskea maalipisara näytti apinalta joka hymyili. Olin tiputtanut sen viereen vahingossa keltaistakin, joka vuorostaan oli ottanut ajatuskuplan muodon. Löysin lattialta kuvan apinasta, jolla oli keltaisia ajatuksia. Halusin säilyttää tämän absurdin sattuman. Aitasin kuvan, jotta kukaan ei olisi astunut tuoreen maalin päälle (työhuoneella työskenteli lisäkseni 16 muuta). Harkitsin sahaavani kuvan irti puulattiasta maalin kuivuttua. Lähdin tauolle. Kun tulin takaisin työhuoneelle kompastuin heti ensimmäisenä aiemmin tekemiini aitauksiin. Ihmettelin miksi ne olivat siinä. Kunnes sitten liukastuin vielä märkään maaliin ja tajusin astuneeni maalipisaran –apinan- päälle. Olin jo ehtinyt unohtaa, että se oli olemassa. Kuva tuhoutui, ja nyt maalipisara oli kuin mikä tahansa tahra lattiassa. Maalia oli tarttunut kengänpohjaani. Askeleideni kautta hymyilevän apinan naama – se mitä siitä oli jäljellä – monistui työhuoneen lattiaan kuin kaiku.

-

Mitä sitten vaikka maalaus olisikin kuollut

Harvoin tulee ajateltua, että simpukankuori on joskus ollut simpukan koti. Kovan kuoren tarkoitus on suojella simpukkaa vaaroilta. Kuori on siis jotain hyvin kestävää materiaalia. Melkein kuin sen olisi tarkoituskin säilyä loputtomiin, tai ainakin paljon, paljon kauemmin, kuin sen sisällä eläneen ja kuolleen lihan. Simpukan kuoltua kuoren kuvittelisi jäävän vaille käyttötarkoitusta. On loogista luulla, että vain simpukka osaa hyötyä kuorestaan. Simpukankuori huuhtoutuu kuitenkin usein rannalle, missä sitä kohtaa ikäänkuin kuoleman jälkeinen elämä. Vaikka simpukankuori on asumaton, ja ehkä juuri siksi, kuorta kohtaan osoitetaan loputonta kiinnostusta sen ulkopuolelta. Simpukankuori todennäköisesti poimitaan ja se laitetaan ihailtavaksi ikkunalaudalle. Myöhemmin joku tekee siitä kauniin korun, tuhkakupin, tai kokoaa simpukankuorista koirapatsaan, jolle lisätään häntä piippurassista. Simpukankuori ajautuu luovaan käyttöön kun se tulee kerätyksi. Kuori herättää ihmisissä jonkilaisen halun asuttaa se uudelleen, vaikka väkisin. Joskus ihmettelen miksei pelkkä simpukankuoren kauneus riitä. Useinkaan kuoren ei anneta jäädä kuoreksi itsekseen, vaan se jalostetaan koruksi tai muuksi vastaavaksi. Se jalostetaan edelleen ikäänkuin käyttöön. Pelkkä simpukankuori olisi sellaisenaan tietysti hankala myydä. Kuin yrittäisi myydä jotain hyvin itsestäänselvää, vaikka kiveä maasta, tai käpyä. Kaikki tietävät, että ne ovat ilmaisia. Kuoresta tulee materiaalia ihmisten villeimmille ideoille ja ihailulle. Elävä simpukka pitää kuorensa niin kiinni, ettei sen sisältöön saa minkäänlaista kontaktia. Miltä itse simpukka tarkalleen näyttää? Monen mielestä se ainakin haisee pahalle. Kun näkee simpukankuoren rantavedessä ei välttämättä heti erota onko se elossa vai ei. Jos nostaa simpukankuoren vedestä ja joutuu toteamaan, että sen sisällä on elämää, se jotenkin ällöttää. Itse heitän refleksinomaisesti tälläisen limaisen, painavan, elävän simpukan niin syvälle järvelle tai merelle kuin jaksan. Aivan kuin siinä olisi jotain väärää, että siellä sisällä elää joku.

-

Minulla on päälläni tummansiniharmaa, puolikiiltävä vakosamettipaita, jonka pinta välkehtii öisen vedenpinnan tavoin. Tykkään pitää tätä paitaa. Paidan kaunis pinta ei ole täysin yhtenäinen, vaan sitä halkoo keskeltä mustista, suhteellisen suurista napeista koostuva pystysuuntainen rivi. Oikeastaan tämä ei siis ole paita, vaan pikemminkin takki, jonka voi avata ja sulkea. Pidän takkia kuitenkin aina kiinni, jotta kankaan pintaa näkyisi edestäpäin katsottuna mahdollisimman paljon. Takissa on olkatoppaukset, jotka saavat minut näyttämään paljon harteikkaammalta. Jos minulla on päälläni tämä takki (sekä yhdet tietyt raidalliset housuni), ja satun seisomaan teosteni edessä, melkein maastoudun niiden pintaan, sillä teoksenikin ovat hyvin raidallisia. Tällaisissa tilanteissa vaatetukseni muuttuu suojaväriksi, ja käyttäydyn vahingossa kuin kameleontti.

-

Kaunein esine on:

Kesämökin rikkoutunut vanha, lasinen kattolampun kupu, jonka joku on korjannut liittämällä irronneet palaset yhteen ihon värisillä kangaslaastareilla.

Lamppu on vanhassa arvokkaassa huoneessa jossa aina ruokaillaan yhdessä.

Melkein kaikki pitävät lamppua rumana. Äiti haluaisi korjata lampun kuvun uudelleen ja tällä kertaa käyttää korjaamiseen läpinäkyvää liimaa, jotta palasten saumat eivät lainkaan erottuisi.

Kun lampun kuvusta aina silloin tällöin puhutaan ketään ei enää kiinnosta kuka sen rikkoi vaan kaikkia kiinnostaa se miksi joku joskus korjasi sen niin huonosti.

-

Jostakin syystä:

Rivien väleissä on väritettyjä vetoja.

Mustat levyt muodostavat seinälle neliön, jonka pinnalla on reikäisiä metallinpaloja.

 

 

There were six colors on the watercolor palette and each of them was supposed to be used separately. You were not allowed to mix yellow and blue to get green or red and blue to get violet – the different colors could meet only on the paper. The task was to paint long, narrow triangular lines from the top of the paper to the bottom of the paper. The lines were allowed to run randomly – downwards, diagonally, sideways…The task was called a disco; the white paper turned into a space, where transparent colored lights were swinging recklessly, not synchronized with the imaginary melody.

-

The drop of beige paint I had dropped on the floor of my studio looked exactly like a smiling monkey. I had accidentally also dropped some yellow paint next to it and that stain resembled a speech bubble. Thus I found on the floor an image of a smiling monkey with yellow thoughts. I wanted to save this absurd coincidence and considered sawing the image off from the wooden floor as soon as the paint had dried. I fenced the image so that no one would step on the fresh paint ( there were 16 of us working in that studio). After a while I decided to have a break. When I came back to the studio, I immediately fell over the fence I had erected earlier. I wondered why it was there. Then I slipped on the wet paint and realized that I had stepped on the drop of paint i.e. the monkey ́s face. I had already forgotten all about the image and now it was destroyed. Now that drop of paint was like any other stain on the floor. I had some paint on the sole of my shoe. Every time I took a step, the face of the smiling monkey – or what was left of it – was duplicated on the studio floor like an echo.

-

The Death Of Painting – Does It Make Any Difference

You seldom stop to think that the shell has sometimes been the home of a mussel. The purpose of the hard shell is to protect the mussel from the dangers. That is why the shell must be very durable material. As if it was meant to last forever or at least much, much longer than the mussel that once lived and died inside it. You might think that once the mussel has died, the shell is no more useful. It is only logical to think that only the mussel can benefit from its shell. However, the shell is often washed ashore where it meets a kind of afterlife. Although the shell is uninhabited, or perhaps that is the reason why, the shell is the object of the endless interest from outside. The shell is probably picked up and placed on the windowsill to be admired. Later someone is going to turn it into a beautiful piece of jewelry, an ashtray or in the most elaborate cases put several shells together to create a statue of a dog with a tail made of pipe cleaner. The shell becomes the inspiration for creativity when it is picked up. The shell arouses in people some kind of desire to inhabit the shell again – even by force, if it is needed. I sometimes wonder why the mere beauty of a shell isn ́t enough. Not very often the shell is left intact but is refined into a piece of jewelry or something else. It is refined for further use. Of course the mere shell would be difficult to sell - as if you tried to sell something self-evident like a stone or a cone. Everybody knows that they are free. The shell turns into material for people ́s wildest ideas or admiration. The shell of a living mussel is so firmly shut that nobody can get a contact with the contents. What does the mussel itself actually look like? Many people at least think that it smells bad. If you see a shell on the shore, you can ́t immediately tell, whether the mussel is alive or not. If you pick the shell out of the water and find out that the mussel is alive, it is somehow disgusting. I personally have a reflex to throw this slimy, heavy, live mussel as far to the lake or sea as I can. As if it was somehow wrong that there is something living inside.

-

I am wearing a dark blue-gray, semi-glossy corduroy shirt, the surface of which glimmers like waters at night. I like wearing this shirt. Its beautiful surface is not completely homogeneous, but a vertical line of black, rather big buttons intersects it in the middle. Therefore, this isn’t actually a shirt, but more like a jacket that can be buttoned and undone. Nevertheless, I always keep the jacket closed, so that the surface of the material would be as visible as possible when seen from the front. The jacket has shoulder pads that make me look a lot more broad-shouldered. If I’m wearing this jacket (and a particular pair of striped trousers) and I happen to stand in front of my art works, I almost blend in with their surface because my art is also quite stripy. In these situations my clothing turns into a camouflage and accidentally I act like a chameleon.

-

The most beautiful object is:

The broken glass globe of the old pendant lamp at the summer house. Someone has repaired it by joining together the broken parts with the skin-colored textile plaster.

The lamp is hanging in the old, imposing room where we always dine together.

Almost everyone considers the lamp ugly. Mother should like to repair the globe again and use this time transparent glue so that the seams of the pieces couldn´t be seen at all.

When we discuss the globe now and then, no-one is any more interested in who originally broke the lamp but every-one is interested in why someone sometimes repaired it so poorly.

-

For some reason:

There are coloured strokes between the lines.

Black boards form a square with perforated metal plates on its surface.